keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Elämäni kani

Päätin omistaa kirjoituksen ehdottomasti tärkeimmälle sekä rakkaimmalle kanilleni koskaan. Tiivistettynä siis elämäni kanille.



Meillä kaikilla on varmaan tahtomattammekin yksi kani ylitse muiden. Kani joka on jättänyt jälkensä meihin tavalla jota kukaan muu kani ei voi saavuttaa. Minulla se on ensimmäinen kanini koskaan, Pippuri. Tutummin vain Pippu. Pippuri sai alkunsa itseasiassa aika tavanomaisesti. Olin juuri siirtynyt neljännellele luokalle kun ystäväni sai eläinkaupasta naaraspuolisen "leijonaharjaksen". Siskollani oli silloin Laku niminen musta uros, äidin kaverilta saatu ajanpuutteen vuoksi. Laku oli kaksikiloinen eläinkaupasta peräisin oleva "hermeliini". Suurinosa lukijoista varmaan jo arvaa miten tämä kertomus liittyy Pipun alkuun, mutta tosiaan saimme hyvin fiksun idean teettää näillä kahdella kanilla poikasia. Kaksi eläinkaupasta peräisin olevaa kania sekä kaksi lasta ilman tietotaitoa, näistä eväistä sai alkunsa Pippu sekä sen sisarukset Kaneli, Leevi ja Titi.

Pipusta ensimmäinen kuva koskaan. Ikää taitaa olla noin kolmisen viikkoa! 
Pipun ja sisaruksien syntyessä kävin aika useasti tulevaa kaniani katsomassa. Sain luvan äidiltä ottaa ihka oman kanin tästä poikueesta ja niin meille kotiutui Pippuri. Pippurin nimi tuli siitä kun se oli nakkina täysin musta, joka myöhemmin sitten tietenkin paljastui luonnonharmaaksi niinkuin koko poikue oli. Oman kaninpoikasen kanssa elo oli ihanaa, vihdoinkin sain kanin jonka kanssa tehdä kaikkea mitä en ikinä marsujeni kanssa pystynyt tekemään. Pippu kävi todella ahkeraan ulkona, sitä hemmoteltiin pilalle.. Toinen kaverini kävi kaniensa kanssa pet-näyttelyissä ja houkutteli minutkin mukaan. Pippu sijoittuikin heti ensimmäisissä näyttelyissään BIS2 kaniksi ja oli silloin nuori lapsukainen siitä onnesta soikea ja polleana. Kuitenkin arvostelukaavakkeessa ilmeni yksi huolestuttava merkintä hampaiden kohdalla, *seuraile. Sillon en tietenkään tajunnut mitä se meinasi, ja aloin käymään enemmänkin pet-näyttelyissä. Aika kauan tulikin sama merkintä hampaisiin, seuraile, kannattaa seurata, toistaiseksi ok...

Pippu kotona toista päivää
Pian tulikin ilmi, että Pipulla oli aika paha hammasvika. Veimme sen eläinlääkärille asiasta ja vaihtoehtoina oli joko lopetus tai etuhampaiden pysyvä poistaminen. Minkä vastauksen voikaan olettaa jos nelosluokkalainen ensimmäisen kaninsa juuri saanut saa päättää asiasta. Pipulta siis noin viisikuisena poistettiin etuhampaat juurineen. Minulla on itseasiassa vieläkin hampaat tallessa, minigrip pussissa päivämäärän kanssa.

Pian nuori kani tottuikin eloon ilman etuhampaita. Takahampailla se jauhoi kaiken ja veti heinää kuin spagettia. Ihan seesteistä eloa siis eli hampaattomuudesta huolimatta, yllättävänkin seesteistä. Pipun kanssa jatkettiin Petteilyä hyvällä menestyksellä ja kerrytettiin ruusukevarastoamme. Pian minua alkoi kiinnostamaan myös estehyppy..


Kului aikaa ja siskoni Laku kuolikin Pipun ollessa vielä aika nuori. Pian siskoni saikin uuden kanin, Harri nimisen lupparisteytyksen. Näiden jälkeen meille tuli vielä Onni hieman huonoista oloista. Pipun kanssa kokeilin kaikkea mahdollista mitä pieni likka vain keksiä saattaa. Estehyppyä, agilityä, temppuilua, lenkkeilyä. Pipun kanssa meille kehkeytyi aivan erityinen suhde, se oli ainoa tukeni ja ystäväni ala-asteaikoina jolloin minua kiusattiin aika paljon. Kiusaus tietenkin yltyi kun paras kaverinikin oli kani. Pippu asui huoneessani vapaana, ainoana lellipentuna. Se oppi koiramaisille tavoille ja kerjäsikin aina äidiltäni keittiössä ruokaa ja varasteli herkkuja aina sopivan hetken tullen. Kävin yhdessä vaiheessa aina Pipun kanssa koulun jälkeen lenkillä valjaissa ja hihnassa. Seiskaluokkalaisena nimittäin sain ensimmäisen kerran koirakuumeen ja äitini ei tainnut ihan ymmärtää mitä kaikkea lause "Onhan sulla toi Pippuri" saikaan aikaan. Tosiaan, kävelimme aika pitkän ajanjakson ajan aina koulun jälkeen korttelin ympäri ja Pippu nauttikin siitä. Se oli aina ulkoiluhetkinämme innoissaan saamastaan spesiaaliajasta ja osasi odottaakin jo sängylläni istuen lenkillelähtöä. Mikään ei ole muuten suloisempaa kuin tulla raskaan päivän jälkeen kotiin ja katsoa omasta ikkunastaan sisään ja nähdä sielä pienen pupun odottamassa juuri sinua.

Rentoa elämää. 
Pippu oppi myös todella paljon temppuja, se osasi tulla luokse kutsusta salamana, antaa tassua, pyöriä molempiin suuntiin, sulkea oven, hypätä esim. sängyn päälle käskystä. Se osasi antaa pusun, hypätä syliin sekä mennä mm. Putkesta läpi sekä hypätä renkaasta. Kaikkia Pipun temppuja en edes muista, mutta tuossa pääpiirteittäin. Luoksetulon ollessa niin varma, se alkoi ulkoilla pihallakin ilman hihnaa ja valjaita. Pippu osoittikin olevansa luottamukseni arvoinen kani, eikä koskaan lähtenyt minnekään. Aina se palasi luokse kutsuttaessa, ilomielin iloloikkien kera hypellen. Kävimme muutamissa estekilpailuissa, kuitenkaan niissä koskaan mitenkään menestyen. Kotonahan se hyppi kuin rasvattu salama, mutta kisatilanne oli kovin jännä.


Pian Pipulle alkoi tulemaan hammaspiikkejä takahampaisiin. Hammaspiikkejä käytiin melko säännöllisesti hiomassa pois, valitettavasti. Jos olisin tiennyt että siitä alkoi lopun alku, en tiedä mitä olisin tehnyt. Pippu kastroitiin ja sille otettiin kaveri, Mette. Metestä ja Pipusta tulikin erottamaton parivaljakko, aina hamaan loppuun saakka.. Pippu oli mainioin kani mitä minulla on koskaan ollut. Se nukkui vieressäni joka yö kyljellään pötkötellen ja se luottamus mikä meidän välillä oli, oli aivan ainutlaatuista. Kuitenkin pikkuherra sairastui kuusivuotiaana pasteurellaan ja oli pakko päästää vihdoin irti tästä hurmaavasta eläimestä. Pippu opetti minulle ihan hirveästi kaneista ja ajan saatossa häkissä pääosin asuvasta, oskua syöneestä kanista muuttui vapaana asuva genesistä popsiva pupu. Haluaisin joskus vielä samankaltaisen kanin kuin Pippu oli. mutta en usko sen olevan mahdollista. Pippu jos joku kani oli täydellinen kaikilta muilta osin paitsi terveydeltään. Pipun luonne oli semmoinen mitä tulen joskus tavoittelemaan jos alan kasvattamaan kaneja. Olen kiitollinen, että olen saanut joskus omistaa tämän mahtavan pikkupojun <3 Loppuun vielä kuvakokoomaa Pipusta ja Pipun elosta sekä viimeisistä päivistä.

Pippu ja iloloikat sängyllä

Kotona hypyttelyä

Pippu sekä vauvamette taustalla

Pippu jalottelemassa alkutalvesta ulkona. 

Mainittakoon että Pippu oli hyvin mukavuudenhaluinen jänö.

Kun Pipulle tuli tylsää, se tuuletti näin suutaan häkin kaltereita vasten :D 

<3

Pippu lellikkikanina oli hieman pullea. Mutta ehdottomasti siistein kani kautta aikojen! 
Pippu ja Mette pöljäilemässä

Pipun luonne tosissaan oli kultaa. Meten vahinkopoikastenkin se antoi kiipeillä päällään ja taisikin hoitaa niitä loppujenlopuksi enemmän, kuin Mette itse. 

Sängyssä makoilemassa, Mette taustalla tuhoamassa todennäköisesti tyynyä. 
Pipulle tuli kuusivuotiaana kaihi, sekä sillä alkoi olemaan ongelmia syömisen kanssa josta tulikin kovin sotkuista puuhaa loppua kohden.. 
Pipun viimeinen talvi, viimeisiä ulkoiluja <3 
<3

3 kommenttia:

  1. Kyll täs tippa tuli linssiin, kun tätä ihanaa elämänkertaa luki :') <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pakko myöntää että itselläkin tuli kun tätä kirjoittelin, jotenkin vieläkin tosi haikea fiilis pienen poismenosta... Vaikka siitä onkin jo melkein kolme vuotta.. <3

      Poista
  2. Ihana postaus ja Pippu oli varmasti ihan mahtava persoona! <3

    VastaaPoista